Virtsankarkailu

Naisen virtsan pidätyskyvyn häiriö tai puute eli virtsainkontinenssi on hyvin tavallinen vaiva, joka satunnaisena koskettaa noin puolta kaikista naisista. Säännöllisesti haittaavaa virtsankarkailua esiintyy noin 20%:lla työikäisistä naisista. Vaiva jaetaan 3 päätyyppiin. Kaikkia virtsankarkailuvaivan vuoksi tutkimuksiin tulevia potilaita kehotetaan täyttämään oireita ja niiden vaikutusta kuvaavat haitta-aste- ja erotuspisteytys –kaavakkeet, jotka auttavat jatkohoitojen valitsemista.

Ponnistusinkontinenssi, joka johtuu yleensä virtsaputken rakenteellisen tuen pettämisestä. Virtsa karkaa ponnistaessa, aivastaessa tai yskiessä. Altistavia tekijöitä voivat olla synnytykset, synnytysvauriot, ylipaino, ikääntymisen aiheuttama lantion lihasten, verenkierron ja sidekudoksen heikkeneminen sekä estrogeenin puutos.

Pakkoinkontinenssi, jolloin virtsa karkaa pakonomaisen virtsaamistarpeen yhteydessä ja johtuu rakon toiminnallisen hallinnan pettämisestä. Tällöin rakko voi reagoida alkuvaiheessa jo pieneenkin ärsykkeeseen (rakon täyttymisen tunne, veden lorina) supistumalla johtaen lukuisiin wc-käynteihin ja myöhemmin jopa virtsan karkaamiseen. Altistavina tekijöinä voivat olla limakalvojen kuivuus, virtsatieinfektiot, elintottumukset, rakon seinämän sairaus tai hermoston sairaus tai vamma. Aina syytä ei kuitenkaan löydy. Ikääntyessä, erityisesti eläkeiässä jo 4/5 virtsankarkailusta on tätä tyyppiä.

Sekainkontinenssi, edellä olevien yhdistelmä.

Hoito

Ponnistusinkontinenssia voidaan hoitaa joko konservatiivisesti tai leikkaushoidolla. Konservatiivisiin hoitoihin kuuluvat lantion lihasten omatoiminen tai ohjattu kuntoutus, painon pudotus ja estrogeenihoito. Leikkaushoito tulee kyseeseen, mikäli konservatiivisesta hoidosta ei ole apua ja vaiva on merkittävää haittaa aiheuttava. Leikkauksella pyritään palauttamaan virtsaputken anatominen tuki, joka on tarpeellinen, jotta virtsaputki voisi sulkeutua fyysisen rasituksen aikana. Suomessa tavallisimmin käytetty menetelmä on nykyään virtsaputken tukinauhan asettaminen virtsaputken keskiosan tueksi (TVT, TOT tai TVT-O).

Pakkoninkontinenssia hoidetaan konservatiivisesti lantionpohjan lihasten rentoutuksella, juomistottumuksia ja WC-käyntejä järkeistämällä, limakalvojen hoidolla, rakkoharjoituksilla ja lääkehoidolla. Hoidolla pyritään estämään tahattomasti käynnistyvä ja tiheä virtsaamisheijaste. Tähän voidaan käyttää estrogeenihoitoa tai rakon supistuvuutta vähentäviä lääkkeitä (mm. mirabegroni, oksibutyniini, tolterodiini, trospiumkloridi, solifenasiini, darifenasiini sekä fesoteradiini). Niiden nopeasti alkavan vaikutuksen vuoksi niitä voidaan myös käyttää tarvittavana lääkkeenä tilanteissa, joissa virtsapakko-oireet ovat sosiaalisesti häiritseviä (esim. teatterissakäynnit).

Sekainkontinenssia hoidetaan sen mukaan kumpi oireista (ponnistus- vai pakkoinkontinenssi) on merkittävämpi. Konservatiivinen hoito on ensisijaista molemmissa, mutta leikkaushoitokin voi tulla kyseeseen, mikäli konservatiivisesta hoidosta ei ole ollut riittävästi apua.